Itellan konsernijohtaja Jukka Alhon puheenvuoro Posti- ja Logistiikka-alan Unionin "EU:n postipalveludirektiivi" -seminaarissa 20.1.2009.
EU edellyttää toisaalta postipalvelujen vapauttamista kilpailulle koko Euroopassa ja toisaalta kansalaisten peruspalvelujen yhtenäistä minimitasoa koko EU-alueella. Nämä ovat sinällään ristiriitaisia tavoitteita: kun lailla tehdään pakolliseksi sellainen palvelutarjonta, jolle ei ole liiketaloudellista pohjaa ja kaupallista kysyntää, joudutaan väistämättä rikkomaan liberaalin markkinan puhtaita pelisääntöjä. Samalla kun kilpailua suositaan, täytyy olla päätettynä ja käytössä mekanismi valtakunnallisen peruspalvelun rahoittamiseksi.
Suomessa kansalaiset odottavat hyvää peruspalvelua koko maassa. Lainsäätäjä on valinnut tähän asti valtakunnallisen palvelun rahoittamiskeinoksi sen, että kaikille toimijoille asetetaan tietyin osin samoja vaatimuksia. Näin saadaan kerättyä rahoituskapasitteettia kaupungeista koko maan palvelujen hoitamiseksi, esimerkiksi postitoimipaikkojen ylläpitoon.
Postipalvelujen (laajasti käsitettynä) tuottaminen Suomessa maksaa vuosittain lähes 900 miljoonaa euroa. Kuluttajien osuus palvelumaksuista on alle 5 %, loppu tulee yrityksiltä. Nykyinen lainsäätäjän nimenomainen tahto lähtee siitä, että näistä tuloista, jotka tulevat pääosin taajama-alueilta, siirretään harvemmin asutun Suomen palvelujen hoitoon riittävä osuus. EU:n direktiivin selkeä vaikutus (ilmeisesti jopa päämäärä) on se, että tällaista taajama-alueiden ylijäämää, jolla valtakunnallinen palvelu rahoitetaan, ei jatkossa synny. Maaseutu-Suomen palvelujen kustannukset täytyy siis kattaa jotenkin muuten. Valmista ratkaisua tähän ei ole vielä yhdessäkään EU-maassa.
On lukuisia asioita, joita ei voida hoitaa kansalaisten ja yhteiskunnan haluamalla tavalla pelkästään markkinavoimiin luottamalla. Kaupallisella pohjalla ei jatkossa pidetä huolta kaikista riittävistä palveluista koko maassa, ei Suomessa eikä muissakaan EU-maissa. Tarvitaan kompromisseja liberaalin markkina-ajattelun ja tasa-arvoisen palvelutarjonnan välillä. Todettakoon vielä: direktiivi on tehty ennen kaikkea Keski-Euroopan olosuhteisiin. Suomen väestötiheys ja maantiede ovat kovin erilaisia kuin Saksassa tai Hollannissa. Täällä yhden talouden jakelukustannus on haja-asutusalueella tyypillisesti nelin- viisinkertainen edullisiin alueisiin verrattuna, monesti ero on vielä paljon suurempikin.
Varsinainen dilemma on: Kansalaisten kannalta hyvä palvelu on paljon enemmän, kuin mitä yrityselämä on valmis kustantamaan. Poliittisen päättäjän täytyy taiteilla välimaastossa: yhtenäinen laadukas palvelu maksaa. Mitä enemmän kansalaisille luvataan, sitä enemmän on joko kustannettava verorahoista, tai vaihtoehtoisesti on rajoitettava markkinaehtoista kilpailua.
Kirjeliikenne sähköistyy nyt nopeasti. Itse asiassa jo pitkään on myös valtiovallan tavoite ollut sellainen tietoyhteiskuntakehitys, jossa erityisesti laskutus ja tiliotteet sähköistyvät. Laajakaista-internet on nyt määritelty peruspalveluksi nopean viestinnän tarpeisiin. Tässähän ei olisi järkeä, ellei oltaisi varmoja siitä, että (ykkösluokan) kirjeitä ei jatkossa juurikaan esimerkiksi laskutukseen tarvita! Kun 30 % nykyisestä lasku- ja tiliotevolyymistä poistuu, lähtee järjestelmästä samalla noin 4000...6000 työpaikan rahoitus. Tehokkaamman toiminnan seuraus on siis se, että jäljelle jääneelle fyysiselle postille kohdistuu toisaalta suurempi kustannuspaine, ja toisaalta menetetään paljon työpaikkoja.
Yritykset ostavat vain sitä, mitä tarvitsevat. Esimerkiksi lehdistö ei ole valmis maksamaan jakeluhinnoissaan mitään "peruspalvelulisää", kuten vaikkapa postitoimipaikkojen ylläpitoa. Valmiiksi mietityt mekanismit täytyy siis olla sille, kuinka yhteiskunta ottaa kannettavakseen ne yleispalvelukustannukset, joille ei löydy maksajia yrityselämästä. Kun asiakkaat viimekädessä maksavat kaiken, niin nyt on aika uhrata aikaa myös siitä keskustelemiseen, mitä asiakkaat oikeasti odottavat kolmen- viiden vuoden kuluttua. Onko yhteiskunnalla todellakin varaa muuhun, kuin esimerkiksi siihen että sanomalehtien varhaisjakelu ja muu postinjakelu yhdistetään aamuvarhaisella hoidettavaksi (muualla kuin suurissa kaupungeissa), jos ja kun internet on romahduttanut kirjepostin määrän? Halutaanko silloin maksaa yhden yön kuljetusnopeudesta yleispalveluna, jos vaihtoehtona olisi paljon edullisempi tapa toimia? Kuinka arvotetaan verovarojen käyttö verrattuna vielä kriittisempiin tarpeisiin?
Tehokkuutta suosivista ja järkevän toiminnan mahdollistavista pelisäännöistä hyötyvät ennen kaikkea aikakaus- ja sanomalehdistö, jotka ovat jo nyt oleellinen postijärjestelmämme selkäranka. Asiakkaille ajallaan tuleva sanomalehti on paljon tärkeämpi, kuin mainoksen tai laskun kulkunopeus.
Lopuksi: Itella ei pelkää kilpailua, mutta on reilua sanoa tässä vaiheessa, että kilpailun väistämätön seuraus on alueellisesti eriytyvät (yritys)hinnat, Itellan toimenpiteistä ja halusta riippumatta. Eron jyrkkyys riippuu siitä, kuinka esteettömästi sallitaan ns. kermankuorintakilpailu.
